Vaivalloista, vaikeaa ja haastavaa

Kuulen usein kuinka haastavaa ja vaikeaa työnteko on. Samaten monissakin harrastevideoissa tehdään suurta seikkailun tuntua sillä, että näytetään retken olevan vaikea, haastava ja vaivalloinen. Mietin usein, että tuleeko työstä tärkeämpää ja vapaaa-ajasta mielekkäämpää kun sen esittää siinä muodossa ettei elämä ole kevyttä ja helppoa.

Olen pohtinut tätä jo hetken aikaa kun mietin oman Mikroseikkailuja– blogin tekstejä ja sisältöä. Eli pitääkö minun kertoa siitä kuinka haastavia retket ovat ja hakea sitä kautta kunnioitusta retkiäni kohtaan. Vai voinko vain kirjoittaa lakonisesti, että ajelin polkupyörällä Tuurista Pihlajaveden erämaakirkon kautta Haapamäelle ja matka oli noin 80-90 kilometriä huomioiden pari harhaanajoa. Ja jatkaa sillä, että pari kertaa oli hiukan hankelempaa kun etuvaihtaja hajosi ja osa Pihlajavedelle vievistä hiekkateiden mäistä oli hiukan haastavia.

Vai pitäiskö kirjoittaa toisaalta hiekkateistä, kuumasta päivästä, pölystä ja läheltä ohittaneista rekoista. Kertoa kuinka 32 milliset renkaat upposivat pinnoja myöten Pihjalaveden hiekkateillä tiehen. Kertoa kuinka pari kertaa matkalla piti käydä uimassa ja muistaa mainita, että elokuussa uimavedet voivat olla jo viileämpiä.

Jatkaa ettei löytynyt nuotiopaikkoja ja eväät piti syödä kylmänä. Syy oli tosiasiallisesti se että unohdin ostaa tulitikut kaupasta. Eli kirjoittaa siitä kuinka peruskuntoisen ylipainoisen vanhenevan miehen polkupyöräretki oli haastava. Vaiko kirjoittaa kuinka vaivattomasti tuokin pyöräretki meni. Ja mitä enemmän katselen muiden blogeja, videoita ja matkakertomuksia niin alan kaatumaan sille puolelle, että sekä tekstien ja kuvien pitää korostaa vaativuutta ja haasteellisuutta. Ja vain siksi, että silloin seikkailusta tulee seikkailu.

Samaa mietin myös toisen harrastukseni eli valokuvauksen kanssa. Kirjoitan siitäkin blogia ja pyrin siellä yksinkertaistamaan asioita. En pidä valokuvausta teknisesti haastavana vaan siellä vaikeus tulee luovuudesta ja sisältöjen luomisesta. Mietin usein nykyään sitä, että suututtaako määrätyillä valokuvauspalstoilla se asenteeni että valokuvaus on vain taito  jonka oppii harjoittelemalla. Ja se, että suurin osa ns. kovista kuvista syntyy yksinkertaisella tekniikalla. Niiden takana on kuitenkin luovuutta ja tietämystä.

Kun katselen valokuvausvideoita, niin aika usein niissä kuorrutetaan yksinkertainen asia melkoisen käärepaperin sisälle. Luodaan kerroksia, joissa kerrotaan kuinka haastavasta, vaikeasta ja paljon ammattitaitoa vaativasta asiasta on kyse. Tiedän, että monikin ammattikuvaaja on osaava, mutta samalla mietin sitä kuinka paljon rakennetaan ns. ulkokuorta. Eli rakennetaan esitys, jolla vielä vakuutetaan ettei muut samaan pysty.

Tämä sama asia näkyy myös työelämässä. Aika usein kuulee väitteen, että meidän toimintaympäristömme on haastava. Ja sitten kun alkaa purkamaan sitä haastavuutta, niin usein palaa perusongelmien pariin. Eli työtehtävien ohjeistus ja organisointi puuttuu, johtamisessa unohdetaan johtaminen ja vaikeus syntyy siiloutumisesta, tahallaan rakennetusta vaikeasta työpaikan omasta ammattikielestä ja haluttomuudesta avata tehtäviä. Perinteisestä ongelmasta eli siitä,että halutaan tehdä itsestään korvaamaton.

Aihe on mietityttänyt minua pitkään eli halutaanko omaa asemaa ja taitoja korostaa koska halutaan näyttää olevansa jotain erikoislaatuista. Jotain mihin muut ei pysty. Itse en osaa ajatella niin vaan ajattelen, että monikin pystyy hyviin suorituksiin halutessaan. Kaikista ei tule huippu-urheilijoita tai huipputaitajia, mutta hyvään suoritukseen pääsee kun jaksaa harjoitella.

Samalla mietin, että kun halutaan erottua sieltä harmaasta massasta niin tehdäänkö omista suorituksista ja osaamisesta suurempaa kuin se todellisuudessa on. Pyörälenkin jälkeen esitellään rapaisia kasvoja, naarmuja ja maataan selällään koska lenkki oli niin kova. Retkeilyn jälkeen kerrotaan kuinka paljon oli hyttysiä tai talvella lunta. Ja työsuorituksen jälkeen kerrotaan kaikki mahdolliset haasteet. Ja kun käydään ulkona syömässä niin dokumentoidaan sekin, koska pitää näyttää mitä tekee.

Mietin usein, että pitääkö minunkin vielä opetella kertomaan asioista niin, että ne vaikuttavat suurilta haasteilta. Vai pitäydynkö nykyisessä mallissa, jossa totean vain tehneeni. Kuvasin ajankulukseni 10x suurennoksella kärpäsen silmät tai että ajelin Näsijärven ympäri polkupyörällä. Maineen ja kunnian kannalta ensimmäinen vaihtoehto olisi hyvä. Oman itseni kannalta jälkimmäinen eli teen asioita ja nautin niistä.

Kunhan vaan pohdin, Kari…

 

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *