Lyhyt oppimäärä filmikuvaamisesta digikuvaajalle

Monikin harrastelijavalokuvaaja päättää jossain vaiheessa poistua perinteisestä digikuvaamisesta filmikuvaukseen. Siis piti sanoman digikuvaamisesta perinteiseen filmikuvaamiseen. Ja siinä vaiheessa iskee pelko persuuksien alle eli mitä ihmettä minä nyt teen. Ja siksi ajattelin kirjoittaa aloitusoppaan filmikuvaamisesta.

Filmi- ja digikuvaaminen eroaa vain yhdessä asiassa toisistaan eli siinä mille materiaalille kuva talletetaan. Filmikuvaamisessa se tallennusmateriaali on yleensä valoherkkä filmi ja se on täyskennofilmikuvauksessa eikun siis kinofilmikuvaamisessa laitettu kasettiin ja sitä kasettia voi käsitellä ihan päivänvalossa. Suoraa kirkasta auringonvaloa voi vähän varoa.

Siis filmi vastaa digikameran muistikorttia eli sinne talletetaan kuva. Ja kuva otetaan ihan samalla tavalla kuin digissäkin eli laukaisijaa painamalla ja sitten saadaan yleensä epätarkka tärähtänyt kuva. Siis ihan niinkuin digissäkin. Mutta filmi on paljon pelottavempaa ja jo pelkästään filmipaketin kryptisten merkintöjen taakse piiloutuu jo lähes salatieteitä sivuava maailma. On Isoa, asaa ja erilaisia lukuja.  Pelottavaa salatiedettä.

Mutta lähdetään purkamaan hiukan asiaa perinpohjaisemmin. Ensimmäisillä filmikuvauskerroilla olisi hyvä tunnistaa aluksi millaista kameraa etsitään. Niitä kun on aika erilaisia. Yhdet käyttää laakafilmiä, joku kuvaa 6×6 ja on niitä muitakin kokoja. Eli ensimmäiselle filmikuvauskerralle kannattaa etsiä kamera joka lähentelee sitä tuttua, turvallista ja perinteistä digiä. Eli ei siis kannata etsiä esimerkiksi vanhaa kaksisilmäistä Flexoa, joka kuvaa neliskanttisia 6×6 kuvia.

Siis alkuvaiheessa ei ainakaan tuon kaltaiseen kameraan kannata sortua. Sen kanssa voi tulla vähän itku silmään viimeistään siinä vaiheessa kun ihmettelee tähtäinkuilusta että miksi ihmiset kävelee väärään suuntaan. Eli tuollainen vanha kaksisilmäinen kuuskutonen ei ole ihan helpoin harjoittelulaite. Ne kannattaa jättää jonkin sortin masokisteille.

Paljon helpommalla pääsee kun yrittää etsiä niinsanotun kinofilmikameran. Siis sellaisen joka näyttää digijärkkäriltä, mutta kaikki säädöt saa vaan tehdä ihan itse.  Esimerkiksi tuollainen Asahi Pentax ME on hyvä harjoittelukamera. Ihan jo siksikin, että sillä ei alussa joudu oikeastaan keskittymään kuin kahteen asiaan eli tarkennukseen ja järkevän aukon valintaan. Muutoin se arpoo valotuksen ihan samalla tavalla kuin se perinteinen digijärkkäri Av- asennossa eli aukkoautomaattina. Ja tuollaisen tunnistaa helpolla, se on aika samaa kokoluokkaa kuin digijärkkäri ja useinmiten kolhuinen ja kuluneen näköinen.

Ja tässä kohtaa lueekin se ensimmäin kryptinen numerosarjakin mukaan. Kun menee ostamaan filmiä siihen niin myyjä kysyy minkä kokoista. Kyllä se kysyy muutakin, mutta kohta niistä enemmän. Eli myyjälle pitää osata kertoa, että kuvaan kinofilmikameralla (prot sanoo, että kinarilla) ja haluan joko 24 tai 36 kuvan rullan. Protyypit menee sitten ostaamaan suoraan 135/36- filmiä. Ne tietää, että tuo kamera syö 135- filmiä ja jälkimmäinen luku kertoo suunnilleen ruutujen määrän.

cof

Seuraavassa vaiheessa myyjä kysyy vielä muitakin tunnuslukuja eli haluatko mustavalkoista vaiko värillistä. Ja saattaa vielä kysyä kuinka herkkääkin eli montako diniä tai asaa tai isoa laitetaan. Ne ISOT menee yleensä tahdissa 100-200-400-800-1600-3200. Ihan niinkuin perinteisessä digissäkin. Ainoa pikkujuttu on vain se, että joudut ottamaan kaikki kuvat samalla herkkyydellä.  Ja nuo jutut voi tarkistaa sieltä filmipaketin takaa. Siellä on myös kehoitus säilytellä noita analogisia kuvien säilytysjuttuja viileässä ja noilla on viimeinen käyttöpäivä.

Eli tuon pahvipaketin takaa voi lukea niitä olennaisia asioita. Filmin herkkyyttä 400/27  eli ISOA ja Diniä. Sitten siellä sanotaan, että syntyy 24×36 mm ruutuja 36 kappaletta. Eli kyse on perinteistä  FF- kennoa vastaava formaatti eli kinofilmi. Ja kun pakettia pyörittelee, niin sieltä voi löytyä esimerkiksi teksti C41 ja siitä ei alkuvaiheessa kannata välittää. Ne ekat filmita kannattaa jättää ammattilaisten kehitettäväksi.

Ja tässä kohtaa tulee sitten se aloittelevan filmikuvaajan suurin paniikki eli mitä nyt. Minulla on kamera ja pahvilaatikossa filmi. Ja ehkä ensimmäisellä kerralla kannattaa kilauttaa kaverille tai käyttää ammattimaista valokuvausmyymälää apuna, niinkuin esimerkiksi Kameratoria Tampereella. Ja unohtaa se, että katson Googlesta ja mokaan ihan itse asenne. Se osaava myyjä osaa helpommin opettaa kameran takakannen avaamisen, filmin pujottamisen paikalleen ja asettaa vielä ISO- säädönkin kohdalleen. Eli pääsee ihan vaan kuvaamaan.

Kuvaaminenhan on helppoa. Riippuu vähän kamerasta,että paljon saa tehdä itse (luetaan joutuu tekemään itse). Moderneimmat filmijärkkärit osaavat jopa tarkentaa itsekseen ja vähän vanhemmat osaavat sentään valottaa kohtuu oikein. Mutta jos on mennyt valitsemaan liian vanhan, niin saa opetella säätämään kameraa ihan itse. Pahimmillaan tuijottamaan joko kädessä olevaa valotusmittaria tai kameran etsimessä näkyvää heiluvaa viisaria jonka yrittää saada keskelle. Ja sehän menee kun keksii oikean aukko/aika yhdistelmän. Siis kääntelee objektiivista niitä numeroita pienestä suurempaan. Eli säätää aukkoa. Ja jostain kameran päältä kääntelee kiekkoa, jossa on suljinaikoja. Tai sitten vaan etsii tuollaisen ME- Pentaxin, jossa tarvitsee säädellä vain aukkoa.

Ja sitten kun on saanut valotuksen kohdalleen, niin voikin alkaa tarkentamisen yrittämistä. Eli käännellä siitä objektiivista, tihrustaa tähtäimestä koska kuva on tarkka ja loppujen lopuksi painaa laukaisinta. Tarkentamista kyllä helpottaa jos opettelee käyttämään vanhoissa kameroissa olevaa leikkokuvaa tai mikroprismaa. Nuo kannattaa googlata ja opetella, sen jälkeen voikin sitten esittää asiantuntijaa.

Ja ensimmäisen kuvan jälkeen etsitään sitten virityskampi uudelleen, siirretään filmiä ja otetaan seuraava kuva. Siis säädetään valotus ja tarkennus. Ja näin toimitaan kunnes filmi ei vaan enään siirry eli rulla on otettu täyteen. Ja sitten voikin taasen ensimmäisellä kuvauskerralla kipitellä sinne osaavaan valokuvausliikkeeseen. Siellä opetetaan kuinka filmi saadaan pois kamerasta. Siinä pitää muistaa pari pikku juttua eli esim. se että takakantta ei kannata avata ennenkuin filmi on kelattu takaisin kasettiin. Mutta hyvä kauppias osaa opettaa tämänkin asian.

Ja seuraavakin vaihe kannattaa ensimmäisellä kerralla jättää kauppiaalle eli maksaa hänelle hiukan rahaa ja saada valmiiksi kehitetty filmi itselleen. Se tulee sitten muutaman päivän päästä ja oikein hyvät liikkeet skannaavat vielä negatiivit digikuviksi. Ja sitten kun alkaa samaan onnistuneita kuvia, niin kannattaa aloittaa filmikuvauksen seuraava vaihe eli opetella filmin kehittäminen. Se kyllä johtaa jossain välissä siihen, että haluaa opetella kuvien suurentamisen. Ja sitten mv- kuvien värjäämiseen teellä ja pahimmillaan kuvien ottamiseen 1800- luvun tekniikalla pelti- tai lasilevylle.

Jos osaa perusasiat valokuvaamisesta eli ymmärtää kuinka valotus mitataan ja säädetään, osaa säätää kameran manuaalisesti ja opettelee tarkentamaan itse, niin filmikuvaaminen on todellisuudessa helppoa. Ensimmäiset kokeilut onnistuvat ihan vain hiukan pohtimalla. Ja 36- kuvan rajoitus opettaa miettimään tarkemmin kuvaa koska ei ole varaa ottaa satoja kuvia.  Suosittelen kokeilemaan.

Kuhan pohdin, Kari…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.