Epäonnistuminen ja häpeä – yksi kansantaudeistamme

Seuraan LinkedIn- ja muita some-keskusteluita aika aktiivisesti ja luen kirjojen lisäksi myös paljon blogeja. Ja lähes jokainen postaus kertoo onnistumisesta. Tai väritetystä onnistumisesta. Vaikuttaa, että suomalainen on niin itsevarma ja osaava ettei ikinä epäonnistu.

Kasvoimme eroon, jatkoin urallani matkaa uusiin haasteisiin ja juoksin kisassa omaa juoksuani. Kaikki nuo voivat olla totta tai sitten kauniisti ilmaistu asia, että epäonnistuin.

Avioliitto ei jatkunutkaan onnellisena kuolemaan asti vaan epäonnistuin sen ylläpitämisestä ikuisena rakkautena  omalta osaltani. En pysty tyydyttämään työnantajani vaateita ja epäonnistuin myyntityössä. Minun juoksuni epäonnistui väärän nopeuden valitsemisen takia, en osannut rytmittää sitä oikein.

Me suomalaiset vihaamme epäonnistumista ja häpeämme virheitä. Konkursseista ei puhuta, työvirheet mieluummin piilotetaan ja peräänajotkin on aina yllättäen tulleen talven syytä. Mutta jos haluaa onnistua, niin pitää valmistautua epäonnistumaan. Jos ei uskalla epäonnistua, niin kuinka voisi onnistua.

Epäonnistuminen on tärkeää sillä se opettaa mitä ei kannata tehdä. Virheitä pitää tehdä, mutta myös analysoida mikä meni pieleen. Jos ei uskalla epäonnistua tai tehdä virheitä, niin kuinka voisi kehittyä.

Ihmettelen aina kuka opettaa sille kävelemään opettelevalle lapselle sen, että pitää onnistua joka kerta. Ja kuka opettaa ettei omille virheille saa nauraa. Jos epäonnistumisen pelko olisi lapsen syntymägeeneissä, niin makaisimme edelleen kaikki kehdossa ja jokeltelisimme muille.

Kuhan pohdin, Kari…

P.S. Kuvituskuva on kuva, joka meni kuvanottohetkellä pieleen. Nyt tiedän sen, ettei niin kannata tehdä. Virheistä oppii.

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *